200311

My Chemical Romance oli yhdellä sanalla sanottuna loistava. Sanoja ei tahdo löytyä muuta kuin niiden muutamien epäkohtien puimiseen, joten vaikka tämä postaus saattaakin sisältää määrällisesti enemmän dissausta kuin ihkutusta, se ei ole tarkoitus.

Viime postauksesta käy aika hyvin jo ilmi, ettei MCR ole pelastanut minun elämääni eikä ole minulle kaikki kaikessa ja osaan (tai ainakin osasin - nyt en ole enää ihan varma) mainita muutamia mielestäni parempiakin bändejä. En suoraan sanottuna edes erityisemmin pidä bändin ensimmäisestä albumista muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ja jo tämä tekee minusta täysin kelvottoman fanin, mutta täytyy sanoa, että Hartwallilla en ollut missään nimessä pahimmasta päästä. Istumapaikoilla osa porukasta oli sen näköistä, että ei voisi vähempää kiinnostaa, kukaan minun lähellä ei tuntunut osaavan ensimmäisenkään biisin sanoja, ja muutamalta olisi tehnyt mieli kysyä, mitä te oikein teette täällä. Jopa kentällä kuului olleen vaisua porukkaa, jotka katsoivat vinoon niitä, jotka uskalsivat hyppiä. Toki ihmisiä on erilaisia ja istumapaikat sitä varten, että siellä saa niin halutessaan istua, mutta osa oli kyllä erittäin tympääntyneen oloisia suolapatsaita sen puolitoista tuntia, jonka keikka kesti.

Minulla on myös yksi ohje niille, joita MCR yhtään kiinnostaa: tulkaa keikalle! Hartwall oli sunnuntaina puolityhjä, ja vaikka oli tiedossa, ettei halli tule täyteen, yleisökato ihmetytti. Onneksi paikalla olleista lähti kuitenkin sen verran ääntä, ettei porukan vähyyttä tajunnut kun siihen ei keskittynyt, eikä bändistä mitenkään huomannut, että olisi ollut ikävä esiintyä vähän vähemmälle jengille. Täytyy kuitenkin myös muistaa, että Hartwall on paikkana hyvin iso.

Paljon negatiivista olen kuullut myös joidenkin keikkakäyttäytymisestä. Jonotuksessa oli etuiltu, rynnitty ja suurin piirtein tapeltu. Kentällä on toki aina painetta ja tulee osumia, mutta kyynärpäiden käyttöä oli kuulemani ja lukemani mukaan ollut paljon enemmän kuin olisi tarvittu. Jotkut menivät jopa niin pitkälle, että edessäolijoiden pyörryttyä tungettiin heidän tilalleen paremmille paikoille tekemättä yhtään tilaa sille, että saataisiin heikossa hapessa olevat väljemmille vesille. En itse ollut kokemassa tätä, mutta jutut keskustelupalstoilla ovat tosi hurjia ja katsomoonkin kyllä näki, kuinka porukka tunki ja työnsi, ja järjestyksenvalvojat saivat vähän väliä kiskoa tyttöjä edestä yli aidan.

No, oli miten oli, minulla oli loistava puolitoistatuntinen ja niin varmasti monella, monella muullakin. Bändi veti erinomaisen keikan, settilista oli hyvä ja tunnelma ihan kohdallaan. Gerard Way on paitsi supertaitava livelaulaja myös äärimmäisen karismaattinen ja hyvä ottamaan yleisönsä ja nostattamaan fiilistä. Vakuuttelu siitä, että "you're beautiful just the way you are" on kuultu jo moneen kertaan, mutta luulen, että monille se oli tärkeää kuulla ja siihen todella uskotaan. Ainakin sen hetken verran. Soolokitaristi Ray Toro oli aivan ihastuttavan energinen sunnuntaina, kun taas toinen kitaristeista, Frank Iero, soitti yllättävän rauhallisesti paikoillaan, vaikka usein hän on soittajista se, joka riehuu.

Illan aikana soitetuista biiseistä mainittakoon erityisesti Famous Last Words, joka on uskomaton niin levyllä kuin livenäkin, The Only Hope For Me Is You, joka on minulle Danger Daysin kappaleista ehkä tärkein, ja Bulletproof Heart, joka viimeisenä biisina toimi älyttömän hyvin. MCR:n historian paras bile- ja tanssibiisi Planetary (GO!) soitettiin minusta liian aikaisin, kolmantena, mutta muuten settilista oli hyvin rakennettu - vanhojen hittien varaan mutta Danger Daysin biisejä luonnollisesti eniten esitellen.

Sikäli mikäli My Chem vielä Suomeen saapuu (toivon näin), toistan vielä nämä kaksi sanaa: tulkaa paikalle. Tämä bändi on kovassa vedossa ja kuulostaa livenä mahtavalta, mitään ette menetä ja siellä on hetken kaikki mahdollista.